Niille joita puistojen puolustaminen harmittaa

 Olen kuullut että joku on ihan pahoittanut mielensä siitä että asukkaat ja asukasaktiivit ovat puolustaneet Uudenkylänpuiston ja Tartonpuiston säilyttämistä puistoina Hakametsän asemakaavassa. Meitä syytetään nimbyilystä ja asunnontarvitsijoiden ajamisesta ahdinkoon kun kaavan kerrosneliömäärän pienentäminen nostaisi rakennettavien asuntojen hintoja. Kannattaisi tarkistaa faktat niin säästyisi turhilta mielipahoilta.

Nimby on kätevä haukkumasana, mutta Kissanmaan ja Uudenkylän asukkaat ja asukasaktiivit eivät ole olleet puolustamassa omia takapihojaan tai oman asuntonsa myyntiarvoa. Me olemme puolustaneet julkista, kaikille avointa yhteistä kaupunkitilaa, puistoja, joista voivat nauttia niin nykyiset kuin tulevat asukkaat, alueella liikkuvat koululaiset ja urheilijat ja sinne tulevat vierailijat. Tässä nojaamme ainoastaan kaupungin omiin päätöksiin ja strategisiin linjauksiin - valtuuston nimenomaiseen päätökseen että kaavassa olevia puistoja ei kaavoiteta asumiseen, ja kaupungin tavoitteisiin hiilineutraaliuden ja luonnon monimuotoisuuden edistämisestä, sekä täydennysrakentamisen toteuttamisesta maisemarakenteiden ja ympäristön ominaispiirteiden ehdoilla.

Me emme myöskään missään ole vastustaneet Hakametsän alueen täydennysrakentamista. Emme sinne suunniteltua urheilurakentamista - jäähallin perusparannusta, uusia harjoitusjäitä, mahtavaa “hybridirakennusta” jonne on tulossa tiloja eri urheilulajien harrastajille, yrittäjille, urheilulukiolle, tapahtumille. Emme myöskään ole vastustaneet asuntojen rakentamista Hakametsän alueelle - päinvastoin, toistuvasti olemme sanoneet että esimerkiksi lukuisat lapsiperheet arvostaisivat mahdollisuutta saada asunnon alueelta. Totta on, että meidän mielestämme puistoja ei pidä hävittää asuinrakentamisen tieltä, ja totta on, että mielestämme ns. “kaupunkimatala” tai “tiivismatala” istuisi paremmin rakennettuun kulttuuriympäristöön - mutta olemme nimenomaan ehdottaneet että sen lisäksi alueelle mahtuisi oikein sijoitettuna hienosti muutama korkeampi tornitalo, jotka voisivat elävöittää alueen ilmettä.

Hakametsän alue on todella hienolla paikalla, mutta asuinrakentamiseen kaavaillut tontit “eivät ole julkisen liikenteen aluetta” (kaavoittajan lausunto). Ja puistojen siis ei pitäisi edes olla uhattuna kaavoittajan taholta, jos kaupunki noudattaisi päätöksiään. Aivan Hakametsän alueen läheisyyteen, huomattavasti paremmin esim. ratikkalinjan tuntumaan onkin tulossa mittava määrä kerrosneliöitä, Sammonvaltatien ja Hervannan Valtaväylän risteykseen, molemmin puolin Valtaväylää. Hakametsän alue ansaitsee arvoisensa kaavan ja rakennuskannan joka korostaa Jäähallin ainutlaatuisuutta ja jättää sen jopa näkyviin, laadukkaan arkkitehtuurin joka istuu kulttuuriympäristöönsä.

Rakennusliikket ja päättäjät jotka Hakametsään ajavat massiivisia asumisen kerrosneliöitä eivät ole liikkeellä saadakseen asunnon tarvitsijoille edullisia koteja. Rakennusliikkeet tekevät rakentamisella bisnestä - ja massiivisia kerrostaloja voi tuottaa bulkkitavarana pienemmin sijoituksin ja myydä sitten käypään markkinahintaan niille asunnon tarvitsijoille. Kaupunki olisi myymässä massiivista rakennusoikeutta Hakametsän alueen puistoihin saadakseen rahaa, jolla rahoittaa Hakametsän alueen urheilurakentamista.

Mielestäni omaa ja lyhytnäköistä etuaan eivät tavoittele Hakametsän puistojen ja alueen laadun puolustajat, vaan ne, joiden mielestä Hakametsän puistoilla ja alueella on ainoastaan tehokkaasti kaavoitetun tonttimaan myynnistä saatava rahallinen arvo. 

Hakametsä Sport Campus asemakaavaehdotukseen

 Muistutus 8.12.2023

Kaavaehdotus on edelleen olennaisin osin kaupungin omien päätösten ja strategisten tavoitteiden sekä kaavan omien tavoitteiden (“teemojen”) vastainen, ja vaarantaisi toteutuessaan alueen nykyisten ja tulevien asukkaiden turvallisuuden, viihtyisyyden ja hyvinvoinnin. Hakametsän Jäähalli jonka tulisi olla alueen keskiössä peittyisi rakennusmassoilla. Ehdotus ei ole sellaisenaan hyväksyttävissä.

1. Puistojen kaavoittaminen asuinrakentamiseen

   
   

Tampereen kaupungin valtuusto, kaupungin ylin päättävä elin, on yleiskaavan työsuunnitelmaa varten eksplisiittisesti päättänyt että kaavassa olevia puistoja ei kaavoiteta asuinrakentamiseen. HSC kaavaehdotuksessa nykyiset, kaavassa olevat toiminnalliset ylläpidetyt puistot kaavoitettu on asuinrakentamiseen. Ehdotuksen hyväksyminen merkitsisi valtuuston päätöksen mitätöintiä, ja tarkoittaisi, että jos näin on mahdollista menetellä, tulevaisuudessa yksikään puisto ei ole turvassa, vaikka olisikin kaavassa.

Alueen nykyiset puistot ovat ehdotuksessa käytännössä katoamassa. Jäljelle jäisi Tartonpuiston toinen kukkula. Muu kaavassa oleva vihreä muodostuisi tien varren istutuksista eli puista ja nurmikoista. Näin on saatu kaavaehdotus näyttämään siltä kuin alueella tulisi olemaan aitoa julkista puistoa - etenkin kun kaavasuunnittelun viime vaiheessa alueeseen on lisätty vielä “Hippospuisto”, eli Valtaväylän varressa oleva nurmikkokaitale, joka sekin tosin on vain puskurialue tien ja asutuksen välissä, ei käytettävissä mihinkään muuhun. 

Törkeintä on Uudenkylänpuiston täydellinen hävittäminen - leikkipuisto, urheilukenttä, puut ja pensaat jäisivät massiivisen kerrostalon ja sen piha-alueen alle. Uudenkylänpuisto on Uudenkylän arvokkaan eheän 70-luvun kerrostaloalueen ainoa ylläpidetty julkinen toiminnallinen puisto. Alueen pihat ovat pääsääntöisesti pysäköintialueina. Kaavan pohjoisosaan suunnitellun massiivisen kerrostaloalueen kylkeen merkattu pieni “leikkikenttä” ei missään nimessä korvaisi Uudenkylän asukkaille eikä nykyistä kenttää verryttelyyn käyttäville nuorille urheilijoille menetettyä toiminnallista puistoa täysmittaisine puineen.

Käsittämätöntä olisi myös Tartonpuiston luonnonniityn ja sillä kasvavien Tarton kaupungin lahjoittamien pylvästammien hävittäminen kerrostalomuurin alle. Tartonpuiston lampi kaisloineen ja komeine puineen katoaisi sekin. Uuden lammen rakentaminen Kissanmaankadun varteen ei näitä menetyksiä korvaa. Lisäksi luonnonniittykukkulan, lammen ja sen kasviston, (sekä Uudenkylänpuiston) hävittäminen ja uusien istutusten kaivaminen toiseen kohtaan ei ole hiiliviisasta maankäyttöä. Kasvien ja maaperän kaivaminen aiheuttaa hiilipäästöjä, ja istutettu puu on hiilinielu vasta korkeintaan 12 - 15 vuoden päästä. 

Tartonpuisto on perustettu, jotta Hakametsän alue voisi olla laadukas näyteikkuna tuhansille Jäähallin tapahtumiin tuleville, ja sellaisena se hyvin toimii edelleen. Lisäksi puisto muodostaa luontevan rajapinnan vanhojen asuinalueiden ja uuden täydennysrakentamisen väliin, ja näitä rajapintoja pitäisi kaupungin Arkkitehtuuriohjelman mukaan kunnioittaa. Puistojen rakentaminen ei myöskään ole linjassa kaupungin Lumo-ohjelman (Luonnon monimuotoisuus) tai Hiilineutraali Tampere 2030 -ohjelman kanssa.

2. Läpiajoliikenteen kasvu kapeilla kaduilla

Asuinrakentamisen vähintään 1000 asukkaan kerrostaloneliöt on ehdotuksessa pääasiassa sijoitettu Tartonpuiston ja sen viereisen hiekkakentän päälle alueen pohjoisosaan. Asukaspysäköinti esitetään pysäköintiluolaan, jonka sisään- ja ulosajo esitetään tapahtuvaksi Takahuhdintieltä, suurinpiirtein Tartonpuiston lammen kohdalta. 

Tämä ratkaisu ruuhkauttaisi raskaasti etenkin kapeat Takahuhdintien ja Uudenkylänkadun ja vaarantaisi jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden turvallisuuden. Erityisesti kärsisivät alueen lapset ja nuoret ja näiden turvallisuus.

Sisään- ja ulosajo esitetään Takahuhdintieltä sillä perusteella, että jos se tapahtuisi Pelikadulta (joka tulee alueelle suoraan Valtaväylältä), Pelikadun ja Kissanmaankadun risteyksestä, tämä ruuhkauttaisi Pelikadun. Kuitenkin kaavaehdotuksessa esitetään että läpiajoliikenne Takahuhdintiellä ja Kissanmaankadulla ei kasvaisi merkittävästi, sillä ulosajo alueelta tapahtuisi reittiä Takahuhdintie-Kissanmaankatu-Pelikatu. Eli liikennemäärät eivät kasvaisi Kissanmaankadulla ja Takahuhdintiellä koska sisään- ja ulosajo alueelta tulisi Pelikadulta - mutta sisään- ja ulosajoa pysäköintiluolaan ei voi sijoittaa Pelikadulle ettei se ruuhkantuisi. Mitä perusteluja nämä ovat? Miksi tarvittaisiin ylimääräinen koukkaus Kissanmaankatua ja Takahuhdintietä pitkin pysäköintiluolan sisään- ja ulosajolle, jos joka tapauksessa on tarkoitus että liikenne suuntautuu Pelikadun kautta Valtaväylälle?

Takahudintie ja Uudenkylänkatu ovat kapeita katuja. Etenkin Takahuhdintien jalkakäytävät ovat niin kapeat että niillä mahtuu tuskin kaksi ihmistä rinnan kävelemään. Talvisin ei sitäkään. Pyöräteitä Takahudintiellä ja Uudenkylänkadulla ei ole, eikä Takahuhdintielle sellaisia ole tilaa edes rakentaa. Kun bussi pysähtyy pysäkille, sen perässä ajavat henkilöautot joutuvat jonottamaan ja odottamaan että bussi lähtee taas liikkeelle. Aamun ja iltapäivän pysäköintiluolasta Takahuhdintielle ja siltä pysäköintiluolaan kääntyvä työmatkaliikenne ruuhkauttaisi Takahuhdintien kriittisinä aikoina pahasti. 

Henkilöautoliikenteen kasvattaminen näillä kaduilla osoittaa törkeää piittaamattomuutta alueen nykyisten ja uusien asukkaiden turvallisuudesta, viihtyisyydestä ja hyvinvoinnista. Ratkaisu on kelvoton ja mahdoton hyväksyä, ja lisäksi täysin turha.

3. Eheän kaupunkikuvan ja kulttuurimiljöön laiminlyöminen

Erityisesti asemakaavaehdotuksen massiiviset kerrostalomassat ovat täysin sopimattomia ympäröivään kulttuurimiljööseen. Ne myös tulisivat peittämään näkyvistä alueen sydämen, suojellun kansallisesti merkittävän Jäähallin. Uuden ja vanhan rakennuskannan välissä ei olisi riittävää suojavyöhykettä, etenkin kun alueen nykyiset puistot ollaan hävittämässä kerrostalomassojen ja -muurien alle.

Tampereen kaupungin Arkkitehtuuriohjelmassa (2023) todetaan, että uudis- ja täydennysrakentaminen toteutetaan maisemarakenteiden ja ympäristön ominaispiirteiden ehdoilla. Hakametsä Sport Campus -hankkeen suunnittelun teemoiksi on samoin ilmoitettu “alueen toiminnallinen kytkeytyminen ympäristöön, sekä kulttuuriympäristön, maiseman ja luontoarvojen huomioiminen”.  Kaavaehdotus on siis räikeässä ristiriidassa sekä Arkkitehtuuriohjelman että omien tavoitteidensa kanssa. 

Tampereen kaupungin strategiset linjaukset eivät voi olla vain retorinen koriste, vaan niiden tulee pitävästi raamittaa päätöksentekoa. Muussa tapauksessa kaupungin päätökset ja linjaukset ovat tyhjää puhetta, ja tämä nakertaa asukkaiden luottamusta kaupungin, sen päättäjien ja toimihenkilöiden, haluun ja kykyyn toimia päätöstensä mukaisesti ja pyrkiä rakentamaan parasta mahdollista Tamperetta. 

Alueelle rakennettavien kerrosneliöiden määrä ja sijoitus on syytä tarkistaa, jotta kaava voi olla hyväksyttävissä.

Yhteenvetäen: 

Kaavaehdotus ei ole esitetyssä muodossa hyväksyttävissä. 

Ei olisi kohtuutonta palauttaa sitä uudelleen valmisteluun, sillä kaupungin päätöksiä ja strategioita sivuuttavien ratkaisujensa lisäksi siinä on runsaasti keskeneräisyyttä  - esim. mainitun pysäköintiluolan sisäänajoa ei ole merkitty eikä piirretty minnekään eikä havainnekuvin esitetty miltä se tulisi käytännössä näyttämään. Kaavassa on myös suoranaisia virheitä, kuten esimerkiksi se että todetaan että Hakametsän ratikkapysäkki on alueen keskiössä - ratikkapysäkille on alueen asuinalueilta lähes kilometri matkaa. Kaavan aineistojen tehtävänä on selvästi saada kaava näyttämään hyvältä, ei etsiä ratkaisuja jotka aidosti ottaisivat huomioon kulttuuriympäristön ja maisemarakenteiden ominaispiirteet, ja Hakametsän alueen ainutlaatuisen kulttuurihistoriallisen merkityksen. (Huvittavina yksityisohtina: havainnekuvissa on saatu kasvamaan rykelmä puita pysäköintikannen päälle - tai näkyvissä oleva Valtaväylän pätkä on muuttunut vihreäksi nurmikkokaistaleeksi.)

Vähintään on syytä huolehtia siitä että puistoja ei kaupungin päätöksen vastaisesti kaavoiteta asuinrakentamiseen, ja että läpiajoliikennettä ei asukaspysäkönnin sisään- ja ulosajon sijoituksen vuoksi suotta ohjata kapeille kaduille. Eikä ole kohtuutonta vaatia että kerrosneliöiden määrä ja sijainti on sellainen että asemakaava toteuttaa kaupungin omia strategisia linjauksia ja kunnioittaa Hakametsän Jäähallia.

Popeda

 Huom: tämä kirjoitelma ei ole syvällinen analyysi Popedan musiikista eikä edes kattava analyysi laulujen lyriikasta. Haluan nostaa esiin tietyn perustavan piirteen Popedan musiikillisessa ja lyyrisessä olemuksessa.

Popeda, tuo tamperelainen pitkän linjan rock-bändi, on kiistattomasti työväenluokkainen ja miehisen uhon ilmentymä. Kuten he itse luonnehtivat, ”Ikurin juntit” soittavat ”äijämusaa”. Tämä itsestään selvyys ei kuitenkaan kerro mitään siitä mikä on Popedan erityisyys työväenluokkaisen äijämusan tekijänä ja esittäjänä. Sanoisinko heti kärkeen: miksi Popedasta pitävät, kun pitävät, myös naiset – ja muutkin kuin perinteikkään työväestön edustajat. Ehkä pikemminkin nimenomaan ne muut. (Kun pitävät: Popeda on bändi josta joko todellakin pitää tai sitten yhtään ei – hyvin harvassa lienevät ne joille Popedan musa on yhdentekevää ihan kelpo taustamuzakkia.)

Katsotaanpa melko tuoretta ja provosoivaa kappaletta ”Helvetin pitkä perjantai” jossa Popeda niittaa tylysti toisen ”tavallisen kansan” suosikin tuotannon:

”Kädet! 


Rukoilen neitsyt Mariaa. 


Ei enää Tiia-Mariaa,
ei enää Joutsenlauluja, enkeleitä,
ei enää yhtään Hakulisen Jussiakaan.

On naama lumivalkoinen. 


Kuin särkyneiden enkelten. 


Kohta saatana nyrkkiä vastaanottamaan 


On sun cd-levyt kohta särkyvää.


No kato ny.


Eihän tätä kestä tätä saatanan mollia, naapuri turpaansa sai. 


Rappukäytävän täydeltä Lindholmin Ollia, 

taitaa tulla 

helvetin pitkä perjantai.”

Ihan ensimmäiseksi, jo teksti kertoo, että biisi nimenomaan esitetään. Äänenpainot ja karjaisut ovat olennainen osa tekstiä. Mutta se perustava niitti Lindholmin Ollin suositulle tuotannolle on, että se koostuu ”saatanan mollista”: yhtä alistunutta valitusvirttä maailman pahuuden edessä. On Popedallakin traagisia biisejä joissa lauletaan traagisista asioista – rajusti. Eikä tarvitse olla kyse vain tuhoutuneesta rakkaudesta – Popeda laulaa myös tuskissaan huutavasta kuolevasta sotilaasta, pojasta joka tappoi neljä kiusaajansa ja istuu nyt vankilassa, raiskatusta koulutytöstä, hulluista koirista, rahansa menettäneestä. Karheasti, vahvasti – ja aina uhmakkaasti.

”Tää on se yö, me lähdetään


Ei mitään jää.


Tää on se yö, me synnytään


Toiseen elämään.”

Laulaa nuori Popeda 1985. Ja reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 2008:

”Maahan löit mut polvilleen 


Haavat tuskin arpeutuneet 


Ylös nousen, niinhän mä aina teen 


Suuntaan toiseen, valoon ja huomiseen”

”Synnyimme lähtemään” suomentaa Juice Leskinen Bruce Springsteenin ikonisen ”Born to Run” Pate Mustajärveä varten. ”Sä lähdit taas”, sivauttaa Popeda synkästi itselleen – desperado joka on taas yksin ja jonka moottori käy huonosti ja jonka ”vapaus” maistuu hieman karvaalta – mutta juuri kun luulit että biisi päättyi siihen katkeraan vapauteen, ulvahtaa modulaatio ja molli vaihtuu duuriin, ”sua sateet suutelee/ tuulet hyväilee/ tyttö vilkuttaa”…

Popedan ikuinen lähteminen on samaa pakenemista kuin Springsteenin, tai situationistien: pakenemista valmiiksi koodatusta elämästä, palkkatyöstä ja eläkevirasta, nukkumalähiöstä, elämästä säästöliekillä ja sääntöjen ja syntymässä saadun säädyn mukaan. Popedan 40-vuotiskonsertin alussa hieman hämillinen Pate Mustajärvi totesi ääriään myöten täydelle Ratinan stadionille että ”öhöm, on tänne ollut pitkä matka Tampereen Ammattikoulun puurojuhlasta vuodelta 1972”. Uskon. Vielä -70-luvulla ammattikoulu oli tarkoitettu niille, jotka tiesivät paikkansa yhteiskunnassa ja ottivat sen nöyrästi vastaan, niille, joista piti tulla työläisiä ja joiden piti hakeutua niihin oikeisiin töihin ja jäädä sitten joskus jostain tehtaasta tai rakennukselta tai muulta oikealta työmaalta eläkkeelle kultakellon kanssa, jos kunto sinne asti riitti. Koko Popedan olemassaolo on raivokasta pakoa tästä kohtalosta, eikä sitä ole pistetty pimentoon vaan karjuttu maailmalle.

Paradoksiksi voisi luulla sitä, että Popedan biisit paikantuvat niin konkreetisti tietyn lähiöistä lähtöisin olevan sukupolven kokemuksiin ja maisemaan. ”Se oli meidän puisto, siitä kiinni pidettiin”: voihan sitä uneksia moottoripyörästä tai autonrämästä jolla päästellä ”vapauteen”, mutta tosiasiassa lähiökakarat ja teinit hilluivat ja hillunevat edelleen joutomaan kaltaisissa leikkipuistoissa. Tai voisi pitää paradoksina sitä, että niin monet biisit tuntuvat omistetun ”taviksille”, juuri niille lähiöiden tavallisille asukkaille – kuten lähiöpubiin kaartavalle kanta-asiakkaalle ja lihaan ja perunaan tyytyvälle grillaajalle, jolla kenties on taskussa se kakskymmentä senttiä vain. ”Tahdotko mut tosiaan, suhteeseen vakavaan” – vaikka lompakko on tyhjä ja itsetunto säpäleinä eikä kortistosta suuria tuloja heru? Mutta, siinäpä se – tämä lähiösukupolvi ei ehkä ole yhtä hohdokas ja kuulu kuin ne kapinoitsijat jotka Brixtonissa tai  Pariisin banlieuissa ovat panneet palamaan, mutta elämän todellisuuden puitteet ovat yhtä lailla ylittämättömän toiset kuin aiemman sukupolven teollisuustyöläisten, ja kytevä kapina kohtaloa vastaan yhtä sammumaton. ”Me eletään vain kerran/ ei meitä pelko herran/ saa JUMALAUTA hiljaa juhlimaan”, uhoaa Ukkometson kanta-asiakas: väkevin pohjavire on koko ajan uhma ja periksiantamattomuus, kieltäytyminen tarjotusta osasta.

Ja positiivisuus, uhmakas positiivisuus. Ei mitään Disneyn ”huomenna kaikki on paremmin” lässytystä, vaan ”ihan sama onko kaikki paremmin tai ei, meikä ei luovuta”. “Olen ennenkin heittänyt kravatin pois/ varaa vyötäkin pikkuisen säädellä ois/ Kun on pohjalla näin suunta ainoa on YLÖSPÄIN”! 

Ja mitä tulee siihen keitä “me” ollaan ja kuka “meikä” on niin:

“On mulla buutsit ja mä soitan kitaraa
Jopa luulis että ei oo mua kovempaa”

Kyllä, äijämusaa ja lähtemättömän miehisestä näkökulmasta laulettua. Ja kun laulettua naiselle, laulettua toiselle, toisenlaiselle - ihmeelliselle, hirmuiselle, tavoitellulle tai tavoittamattomalle. Mutta aina toiselle ihmiselle joka tekee itse omat päätöksensä ja valintansa. Ja jos ei tee, siitä tulee surullisia säkeitä synkempiin lauluihin. Ainakin minulle tämä on se syy miksi Popedan äijäuho ei ota naisena aivoon - se on pikemminkin huvittavaa ja jopa liikuttavaa. “Pojat rannalla kulkevat ylpeinä, se naisia naurattaa… Kaupungin tavotelluin ukkomies...” Puisto on “meidän” ja uhma ja kieltäytyminen tarjotusta, naisenkin, osasta on yhteistä. Ja soololevyllään Pate vääntää rautalankaa:

“Mä katson sua, mun Suomen Leijonaa
Kun hiuksias sä harjaat aamulla
Sä kohta raahaat kouluun pentujas
On miinusasteita ja tuuli tosissaan.

Ei Suomen Leijonasta kilttii kissimirrii saa
Niin se tahtoo ja se tuntee ja se tietää arvonsa
Eikä Suomen Leijonasta kesyy kotikissaa saa
Jos arki koittaa alistaa saa vastaan villin luontonsa.”

Kun ottaa osaa Popedan keikkaan - ja Popedan keikalla yleisö on aina osa keikkaa! - Ukkometsojen seassa on vähintään saman verran Suomen Leijonia huutamassa ja huitomassa ja tanssimassa ja laulamassa. Kapina kohtaloa vastaan on yhteinen. Ja Popedan keikalta muuten lähtee aina täynnä voimantunnetta, joka vakuuttaa että unelmistaan on mahdollista tehdä totta. Että kapina on ainoa mahdollinen olemassaolon moodi. “Ei kukaan kysynyt titteliä, eikä kukaan kysy ikää/ tulkaa skidit mukaan, meitä ei PIDÄTTELE ENÄÄ MIKÄÄN!” 

Että kiitos Popeda 1977 - 2023.

Julkinen Hakametsä?

Tartonpuisto, kuva: Pirjo Raunio

Tampereen kaupungilla on käynnissä useita suuria kehittämishankkeita. Ratikkalinjojen rakentaminen ja jatkosuunnitelmat ovat avanneet mahdollisuuksia uusien alueiden rakentamiselle. Edelleen ne ovat tarjonneet mahdollisuuksia suunnitella uutta käyttöä olemassa oleville alueille. Tässä on kuitenkin toistuvasti törmätty alueiden nykyisten käyttäjien ja asukkaiden vastustukseen. Tällaisia tapauksia ovat esimerkiksi Eteläpuiston, Tampereen Taidemuseon (Heinäpuisto)  ja viimeksi Hakametsän alueen suunnitelmat.

Tapauksilla on selkeitä yhdistäviä tekijöitä:

1. Ensinnäkin on kyse suhteellisen laajan alueen kehittämissuunitelmasta, eli käyttötarkoitusten muutoksista.

2. Toiseksi alueet ovat tähän asti olleet suurelta osin julkista tilaa.

3. Kolmanneksi alueille halutaan kaavoittaa mahdollisimman paljon asumiseen tarkoitettuja neliöitä.

4. Neljänneksi tämä tarkoittaa että suunnitelmissa esitetään olemassa olevien puistojen ja viheralueiden päälle rakentamista.

Suunnitelmissa ei juuri kiinnitetä huomiota olemassa olevan kaupunkirakenteen ja miljöön turvaamiseen, viihtyisyyten ja kestävyyteen. Esitetty puistojen muuttaminen tiiviiksi ja korkeaksi asuinrakennusmassaksi on paitsi vastoin Tampereen kaupungin 2019 päättämää linjausta että kaavassa olevaan puistoalueeseen ei kosketa, myös monin tavoin vastoin kaupungin kestävän kehityksen tavoitteita, esim. viheralueiden kohentaminen, hulevesikysymyksen huomioon ottaminen, hiilineutraaliuden tavoite vuoteen 2030 mennessä jne. Erityisen kiperä ja huolestuttava on minusta kuitenkin kaupungin välinpitämätön suhtautuminen julkisten tilojen kehittämiseen, niiden saavutettavuuteen ja avoimuuteen.

Julkinen tila onkin siitä ongelmallista kaupunkitilaa, että sillä ei ole yksilöitäviä käyttäjiä eli osallisia. Nimenomaan määritelmän mukaan. Kaupunkisuunnittelun professori Ali Madanipour määrittelee julkisen tilan tilaksi joka on yleisesti saavutettava, ja jossa ei tunnusteta yksilön oikeutta rajoittaa tai estää toisia sitä käyttämästä. Julkinen tila on tilaa jonne kuka tahansa voi tulla, mutta jota kukaan ei voi pysyvästi hallita. “Julkisesta tilasta tulee tyhjää tilaa, välttämättä puutteellisesti määritelty (underdefined)”. Olisin hieman eri mieltä - julkisesta tilasta ei tule tyhjää tilaa, mutta sen olennaisesti välttämätön puutteellinen määrittyneisyys erittäin helposti johtaa sen ymmärtämiseen ja näkemiseen tyhjänä tilana. Erityisesti kun julkista kaupunkitilaa aletaan “kehittää” eli sen käyttötarkoitusta halutaan muuttaa, tila helposti kuvitellaan tyhjäksi ja käyttämättömäksi.

Etenkin kaupunkiluonto on yleensä nimenomaan tällaista julkista tilaa, puistoa taikka “joutomaata”. Eikä mikään julkinen tila ole ympäri vuorokauden ja kaikkina päivinä tai vuodenaikoina kenenkään käytössä. Kadut, torit, puistot, oikopolut ja kulkureitit tyhjenevät väistämättä - ja näyttävät käyttämättömiltä. Mutta se ei tee niistä tarpeettomia, vaan nimenomaan se on niiden tarkoitus.

Julkinen tila on tämän vuoksi erityisen haavoittuvaista. Tyhjäksi mielletty tila näyttää oivalta paikalta sijoittaa rakentamista, joka ei voi ketään haitata kun ei tila kenellekään kuulu. Suunnitteluprosessien lakisääteiset osallisille suunnatut tilaisuudet eivät millään voi tavoittaa julkisten tilojen kaikkia käyttäjiä - nämähän ovat määritelmän mukaan “keitä tahansa”, anonyymejä, satunnaisia, ohimeneviä. “Osalliset” jotka vastustavat puistojen hävittämistä ja julkisen tilan muuttamista yksityiseksi näyttävät lähinnä nimbyilijöiltä jotka eivät hyväksy realiteetteja - asuntojen tarvetta, tyhjän ja turhan tilan muutamista tuottavaksi. Vastalauseiden esittäminen on myös vaikeaa, kun ei ole tuoda todisteeksi sitä tilan jokapäiväistä säännöllistä käyttöä. Aina ei voi vedota oraviiinkaan - joiden reitit ja pesät taitavat olla paremmassa turvassa kuin kaupunkitilan inhimillisten käyttäjien.

Hakametsän alue on ollut runsaimmassa määrin enemmän tai vähemmän epämääräistä julkista tilaa. (Käytän tarkoituksella ilmausta “Hakametsän alue”, tamperelaiset ymmärtävät heti mihin sillä viitataan, vanhan Jäähallin ympäristöön toki. Asemakaava 8792 ei kerro kenellekään mitään.) Alueen poikki kulkee joukko epämääräisiä mutta päivittäisiä (jopa ympärivuotisia) ja ahkerasti liikennöityjä kevyen liikenteen väyliä, Hervannasta Taysin ja Tamkin kampuksille, tai itäisistä kaupunginosista keskustaan. Edelleen Hakametsän parkkiksen poikki pääsee viereisiltä Kissanmaan ja Uudenkylän asuma-alueilta kätevästi useaan markettiin ja huonekaluliikkeeseen ja esim. postia noutamaan sekä ratikkapysäkille. Alueella liikkuu myös päivittäin kävelijöitä koirien kanssa tai ilman. Kun säät lämpenevät, Tartonpuiston rinteet täyttyvät nuorista, ja vanhemmistakin. Uudenkylänpuistossa käy päivittäin lapsia vanhempineen - ja sen hiekkakentällä verryttelee usein ryhmä nuoria urheilijoita. Virallisella parkkipaikalla pidetään säännöllisesti koirien koulutuskursseja. Parkkipaikalla käydään myös harjoittelemassa autolla ja mopolla ja jopa rekalla ajoa. Epävirallisella isolla hiekkakentällä opiskelijat järjestävät kyykkä- ja pesäpallomatseja. Alueella järjestetään myös tämän tästä isoja virallisia tapahtumia - kirpputoreja, koiranäyttelyitä, urheilutapahtumia kuten Pirkan pyöräilyn lähtö ja maali, tai Tammerfestin konsertti tms maksullinenkin musiikkitapahtuma. Ja kuitenkin, tila nähdään tyhjänä ja käyttämättömänä.

Erityisesti suunnitellut umpinaiset asuinkorttelit tulisivat tehokkaasti lopettamaan ison osan tästä toiminnasta. Nimenomaan asuinkorttelit sijoittuvat puistojen ja hiekkakenttien, omaehtoisen toiminnan julkisten tilojen päälle. Kenties kauttakulkuliikenne jaksaa jatkaa - ehkä koiranulkoiluttajat kehtaavat tuoda lemmikkinsä tarpeilleen katujen varsille, jonne on luvattu jotain vihreää. Mutta asuinrakennukset ja niiden sisäpihat eivät ole kaikille avointa tilaa. Myös urheilu on suunniteltu sisätiloihin jonne pääsy rajoittuu seurojen jäseniin. Samoin tapahtumat muuttuvat yksinomaan maksullisiksi ja siirtyvät sisätiloihin, ulos niille ei jää tiloja. Hakametsän alueesta tulee “kenen tahansa” kannalta musta aukko, jossa ei juuri aikaa voi eikä viitsi viettää ja jossa omaehtoiselle toiminnalle ei tilaa löydy.

Kuten jaksan toistaa, kukaan ei asu neljän seinän sisällä. Asuminen tapahtuu aina myös asuntoa ympäröivässä miljöössä, pihoilla, kaduilla, aukioilla - puistoissa, joutomailla, naapurustossa, liikenneväylillä. Julkinen tila avartaa ja lisää jokaisen asukkaan asumista ja elämää, mahdollisuuksia omaehtoiseen ja omaan toimintaan kaupungin koko tilassa. Julkinen tila on olennainen urbaani (kaupunkimainen) ominaisuus. Ja historiallisen kehityksen tuloksena julkinen tila on  demokratian, kansalaisyhteiskunnan omin saavutus. Se että kenen tahansa asuminen sisältää julkista tilaa, että kenen tahansa asuminen tapahtuu myös julkisessa tilassa on tasa-arvoisen yhteiskunnan edellytys ja perusominaisuus. Julkisen tilan yksityistäminen kaavoituksella ja rakennusprojekteilla on ihmisten elämän ehtojen konkreettia kaventamista.

Tampereen kaupungin käynnissä oleviin massiivisiin kaavoitus- ja asuntorakentamisen hankkeisiin sisältyy useita kestävän ympäristöpolitiikan kiperiä kysymyksiä. Viheralueiden tuhoamista, parkkitalojen rakentamista, hulevesiongelmien sivuuttamista ja massiivista asuinrakennustuotantoa ei voida loputtomiin perustella edes sillä että näin estetään luontokatoa kun rakentamista keskitetään. Hankkeissa myös liian usein uutta rakentamista ei ole alkuunkaan suunniteltu ja mitoitettu istumaan olemassa olevaan kulttuuriympäristöön. Mutta muistuttaisin että pelottavan monet rakennusprojektit merkitsevät myös julkisen tilan yksityistämistä, ja siis kaupungin asukkaiden elämän ehtojen kaventamista. Kuten Mari Vaattovaara toteaa Hesarin artikkelissa, viimeaikaisessa asuntorakentamisessa "asuntotuotannon tarpeet ovat ohittaneet asumisen tarpeet". Kenelle asumista rakennetaan - millaista asumista halutaan rakentaa? Myös nämä kysymykset on voitava esittää, ja vaatia niihin kunnollisia vastauksia ja kestäviä ratkaisuja. 

Viite:

Ali Madanipour Beyond Spacing and Distancing: Public Spaces for Inclusive Cities

Hesari 1.6.2023 (Vaattovaara haastateltuna): ”Riskinä on, että rakennamme ongelmia, joista Ruotsi pyrkii eroon” – Selvitys paljastaa hälyttävää tietoa uusista asuin­alueista

Constant tightening of conditions of study in universities.

Some thoughts on the present state of affairs in universities, Finland.

I have mentioned every now and then when as faculty I’ve partaken in discussions that involve a concern about the length of time of study, that I have some fundamental notions and objections to the present policies, on ethical and political grounds. Present policies being based on tightening the conditions of studies and narrowing their scope, seemingly to serve the tighter demands of time. Given from above, governmental and university management. So here a list of my objections:

Firstly, I find it nauseatingly hypocritical to express worry about the state of mental health of students and use funds and create positions for counseling, and not lift a finger about the cause: stressful conditions of study. It is perfectly understandable that students become anxious when their right of study is restricted – less time, less choice of subjects, less autonomy to compile the degree and the studies the way one wants – but demand of perfection and good grades and competitiveness is steadily augmented. Time of studies used to be a time of freedom – now it is an anxious time to make yourself or lose your chance. Our higher education system is built to drive people crazy.

Secondly, tightening the conditions of study relies on and produces social inequality. Only people who already have resources, mainly financial but also the kind of cultural and networking relations purchased by existing and established social positions (again overridingly also financial) can dedicate themselves wholly to their studies as required. Or, if they have really good existing resources, they can even ignore the restrictions and exert that freedom that is becoming an endangered species. Spelling it out: only people whose parents have the money to finance their studies can afford and are welcome to higher education.

A specific case of this is that as the background resources and working conditions of higher education become tighter and tighter, the students will form a more and more homogeneous group. This in a time when professions, skills, fields of activity and production shift and change form in record time, so that instead it ought to be the rule that the body of students is more and more heterogenous, since some would have just finished their secondary education while some would have had three different careers already – some would be following one path only and some would desperately need to add new dimensions to their abilities. This again implies that more and more people will just fall in the category of total losers, with no official chances of seeking to develop themselves. The system demands that one should be in the position to make the right choice immediately after basic education – or have the resources to change interest, not as a necessity but just as a personal whim.

Restricted time of study, which is married to restricted right of amount of studies and scope of studies also means that we produce cheaper intellectual labor for the global industry. We produce people with limited skills and scopes and perspectives, people who are used to compete each other and not support each other – people who can be easily exploited, maybe even more easily than at present, when so many work for free just with the hope of maybe gaining a real position. People who cannot state their own terms and look elsewhere for opportunities, since their skills are limited and their chances likewise.

 To conclude – though one could elaborate easily – I find it utterly destructive to teach people in any subject at any level of education, but especially at the higher, to just shut up and obey the rules. To not have extensive interest in anything, only in getting the credits and degrees and diplomas, and the job, and getting it done. We stand at the verge of an ecological and social apocalypse. What we should be educating is people who do not accept that there are no alternatives, that there is only one way and truth and what the authorities state ought to be the limit of what they even dream of. We should be educating people for whom it is not about a career and getting rich and famous at any cost, but about people and the earth and the world and finding ways of doing things differently – not fucking “innovations” to be marketed and sold, not even cute little green innovations, but real alternative ways of living and subsisting and resisting and producing the world, with the world.

Dixit but I don’t think this can save my soul.

taina

The Pillow Book and The Space of Cultural Production

Taina Rajanti
MUST5 July 2013 – July 2018

 I wrote this essay half way as a presentation for a MUST5 conference in Hongkong in 2013 - and finished it this summer of 2018. I am including a screenshot of one of the slides of the presentation, since the presentation and the drafting of it became part of an artwork exchange with Santtu Kivimäki, who plaited it all into a work of hers. See our online discussion Invitations.

“The Pillow Book” was written in Heian Japan by a gentlewoman in the court of Empress Teishi, who was the High Consort between 990 – 1000a.d. The gentlewoman wrote it presumably on a bundle of precious paper given to the Empress in 994, and the book was “probably completed in the first years of the eleventh century”. The author’s family name was Kiyohara, and “tradition has it” that her personal name was Nagiko. The Book she wrote under the name “Sei Shonagon”, where Sei can be conceived as an alternative reading for the name Kiyo, and Shonagon the name of a bureaucratic post, translated as “Junior Councellor”. (The Pillow Book, the cover and introduction)

The book tells about Sei Shonagon’s life at the court, but it is not a diary or an autobiography. She writes lists of all kinds of things: infuriating things, disgusting things, delightful things, things that should be small, things that make your heart beat fast. She also lists rivers, villages, topics for poetry, horses, ox-drivers, temples, games, tales, buddhas… but these are no exhaustive or systematic lists, instead they seem to reflect her moods and tastes, as do everything else in the Book.  She records incidents and anecdotes from her life and of the court – often to show off her good taste, intellect, wit and learning, especially concerning poetry. In fact later commentary and critique often claims this to be a serious fault of the book, since there is no red thread of a plot or even an autobiography. She also depicts scenes to discuss how lovers or temple-goers or officials should or should not behave. These scenes may or may not refer to actual experiences. She paints vivid images especially of people’s clothing, describing painstakingly and to the detail the costumes and their fabric and colors. She makes constant reference to poetry and tales, either quoting or ingeniously paraphrasing something. She always casts her own mood and feeling over, however small an entry might be (two things that imitate: yawns and children) – and the book is bathed in the feeling of “okashi” – delightful, charming, amusing – a word that is repeated to the extent that the English translator feels it has to be varied not to cause rejection by a modern Western reader.

What is the Pillow Book? It is, as stated, not a diary or an autobiography. It is not a handbook for ladies at court or about general genteel etiquette. It definitely is not a novel, a romantic tale either of pure fantasy or drawing from real life. Its striking characteristic is to be “an extraordinary jumble”, as the translator says. She also warns us that any feeling of familiarity and intimacy is a mere illusion, since Sei Shonagon (Kiyohara Nagiko) lived in a world “we do not know”. Yet reading the book I could not shake off a feeling of familiarity – definitely not with the customs and values described, but precisely with the puzzling jumble of the format, down to the assumed alias.

Sei Shonagon’s Pillow Book would be/is a perfect example of a present-day digital online diary, or rather postings under a profile within an online board or platform – say Facebook, Twitter, Instagram. It would be perfectly reasonable to find a jumble of lists of things one likes/ does not like (name 10 books that come to your mind; which way do you think toilet-paper should hang; what is your totem animal, which country should you live in?) amidst anecdotes, shared stories, personal moods, and opinions about customs, weather, times of year, festivals, clothing, poetry. Oh yes, the poetry – we litter our statuses and posts with references and links to popular songs and classic music, news videos and cuts from movies. And we ornate it all with images, taken by us with our smart phones or found online. And we definitely want to show off our wit, good taste, intellect and learning, to our intimate circles and the world at large.

Then there is the alias, the avatar, the username. Allegedly based on the person’s own name and position in life, not really giving the true identity away, nor yet completely covering it. In fact, as with online board profiles, so with Sei Shonagon: who is she really? Do we know – do we really know for sure? As an author Sei Shonagon arouses the issue of authenticity, indeed the issue of what is an author.

“The author” is much less an individual human being who has produced a text than a function within a specific kind of discourse of literature, is the answer given by Michel Foucault in his article titled precisely “What is an Author”. To be more precise, “the author” is a characteristic of the existence, circulation and functioning of the discourse. (MFA 148) The author’s name allows to create coherence and homogeneity within the “work” – in fact, it allows to construct the “work”, what to include and what to exclude. (MFA 145 – 147)

Foucault cites the Church Father Saint Jerome who defined what we need to identify an author and the work of an author: 1) constant level of value, i.e. the different writings must have the same literary quality and worth; 2) conceptual coherence so that the reader can always be sure in what sense a specific concept or perspective is meant; 3) stylistic unity, this being very much tied to the constant value of the writing; and 4) the texts must be historically placed, in the sense that the author cannot discuss things that happened after his/her death. (MFA 151)

Even modern literary criticism, according to Foucault, sees the author as a principle of coherence and homogeneity: the author as a historical person and through his biography serves to explain events and developments in the work (places the texts historically, as required by Saint Jerome). The author is the principle of a certain unity of writing, so that differences within disparate writings can be explained through a progress and development of the author, or external influences experienced by the author, be they personal or contextual. The author is the point where potential contradictions in the text can be resolved and incompatible elements are tied together. And finally, as with Saint Jerome, also for modernists the author is a source of coherence of expression and style. (MFA 151) Thus the author, says Foucault, is an ideological product (a discursive product) marking “the manner in which we fear the proliferation of meaning” (MFA 159).

We can see how Sei Shonagon flows beyond the space and boundaries defined by “the author”. Her work is composed of texts of different value and style, mere lists like Horrid filthy things– Slugs. The tip of the broom used to sweep a shabby wooden floor. The bowls in the Privy Chamber.; moods like It is lovely to see, on a day when the snow lies thick– or Women without prospect-; descriptions of life and persons at the court like When Her Majesty was mourning for the previous Regent. Sometimes an entry begins as a list but turns into an anecdote, or a more evolved pondering of one item, disturbing the conceptual coherence. And as the translator explains, even if the peculiarities of Japanese language make possible the use of nuances one cannot translate to English, on the other hand in Japanese the use of verbs does not necessarily involve markers that tell if the writer is speaking in past tense, or if she is speaking in passive sense or as herself. “Is it I, or you, or we, or perhaps she, who is experiencing this?” Historical placement seems to hang on the contextual markers in the text, not on the person of the author. Thus, instead of dating from a time and experience completely removed from ours, Sei Shonagon’s Pillow Book is a work taking place in the context of the contemporary disappearance or death of “the author”.

Foucault states he has no interest in the death or disappearance of the author as such. What he is interested is what can emerge when this unifying discursive product fails to create an order, and true to himself he takes this to spatial metaphors: he is interested in in “a space into which the writing subject constantly disappears”, in locating “the space left empty by the author’s disappearance”. (MFA, beginning and end; my italics) What is the space where The Pillow Book takes place, the space of the author’s disappearance?

In another famous article Foucault has indeed defined that our epoch is no more an epoch of history (which focused on the subject and its authenticity), but an epoch of space. And for our epoch the issue about space is not about the site and placement, nor yet about extension any more. We conceive space inherently as “relations between sites” – relations of proximity (or distance), storage, circulation, marking, and classification of human beings. (MFH, 1 – 2) Now initially I had the idea of combining these two articles and questions, and to consider the “heterotopy” as the space into which the author keeps disappearing. But heterotopias are maybe still too much “nurtured by the hidden presence of the sacred” as Foucault says, meaning they still refer to specific given oppositions and to concrete fixed places. Foucault defines as the principles for studying and understanding heterotopias for instance that heterotopias are linked to “slices of time” (MFH 6 – 7) and presuppose a system of entrance and borders, “opening and closing” (MFH 7); even if heterotopias may juxtapose in a single real place several spaces that are mutually incompatible (MFH 6). Heterotopias seem still linked to the disciplinary society that operates through differentiation, instead of the society of control where the main issue is “how to govern the many as many”, how to control but not destroy the “mobility, flexibility and perpetual differentiation of the multitude” (Hardt & Negri, 22 – 30; 344). And while the author starts to disappear all through modernity and therefore also within disciplinary practices, I would place this disappearance in the heart of the present society of control.

For is the babbling social media and incessant life publishing under the guise of avatars not properly a phenomenon of our present age? Which of course is not merely seeing enormous multiplication of collective production, expressed through such fundamental concepts as “general intellect” or “multitude”, but as a counterpart to and simultaneously the foundation of the multitude, also a rise of “the singular” (Negri). Singularities defined by Giorgio Agamben as “whatever” beings (quodlibet) – beings that are not defined by any one property (to be red, French, Muslim, small, gentle, limping…), but which are not “whatever” in the sense that it would not matter what they are. These “whatever” beings are precisely and simply what they are, and desired as such (Agamben 17 – 18).

This is not a singularity that sets one apart, except momentaneously, at the level of event. As Maurizio Lazzarato states of the monad: it is simultaneously singular and multiplicity, containing all the relations that constitute the world of which it is part.  “The monad is itself a society, a public space”. (Lazzarato, 29) As for Sei Shonagon, so for a singularity, identity and authorship is a play where the multiplicity of the singularity itself is put to work. Who created a meme? Who cares? As Michel Serres once noted in passing, we really have no ontologically “private” property: everything we own and are thus made of is mass-produced (though we make it private again by murder and pollution, but that is another story) (Serres, 33). Clothes, tools, mementoes, books, language, culture… singularity is a singular event within the inherent multiplicity, a momentuous constellation. 

The writing subject disappears into the space of production of the singular multitude. Which has no one place, not even a heterotopia. Sei Shonagon seems to be employed precisely as we are: constantly producing cultural value and consequently wealth out of every little detail of her life. Just like biopower covers the entire life instead of differentiated moments of it in differentiated ways, so has production of value extended to cover the entire sphere of life. Spaces of work and production are no longer distinguishable from spaces of consumption and leisure. (Hardt & Negri, 357 - 358) We produce value while we consume. We produce value in all the spaces of our lives.

Remuneration of our constant production of value is another story, as are the necessary struggles and conflicts and resistances connected to it, always local, never fixed, and as is the significance of the author as a brand or an element of the brand. The discursive product of the author falls into the omnipresent and fluctuating space of cultural production. What concerns me here is the claim made in passing by the painstaking translator of Sei Shonagon’s Pillow Book: beware of feeling familiarity or intimacy with the book as it stems from a world we do not know. I think just the opposite is the case: finally, because of the form of the book, which we do share, through the shared yet singular lives we have, we can feel the familiarity, even the intimacy, just as we instinctively know already, without warnings, that the familiarity and intimacy may be a trick of our reading. We’re not bothered by the momentaneity and proliferation of meanings, it is after all the basis of our own existence as cultural beings and producers. We can happily announce ourselves and “friends” and “followers” of Sei Shonagon and (presumably) her Pillow Book.

Literature

Agamben, Giorgio: Tuleva yhteisö (La communità che viene/ The Coming Community). Gaudeamus. Tampere 1995. 

Foucault, Michel: Of Other Spaces. Utopias and Heterotopias. (MFH) Originally published in 1967, English translation e.g. in Diacritics 16/1986. I am using an online version from Architecture /Mouvement/ Continuité October, 1984; “Des Espace Autres,” Translated from the French by Jay Miskowiechttp://web.mit.edu/allanmc/www/foucault1.pdf

Foucault, Michel: What is an Author? (MFA) In Textual Strategies. Perspectives in Post-Structuralist Criticism. Ed. Josue V. Harari. Methuen & Co.Ltd 1979

Hardt, Michael & Negri Antonio: Empire. Harvard University Press. Cambridge Massachusetts/ London, England 2000.

Lazzarato, Maurizio: Les révolutions du capitalisme. Les Empêcheurs de penser en ronde. 2002.

Negri, Antonio: Approximations towards an ontological definition of the multitude. 2002 Generation Online http://www.generation-online.org/t/approximations.htm

Shonagon, Sei: The Pillow Book. Translated with Notes by Meredith McKinney. Penguin Classics 2006