Huom: tämä kirjoitelma ei ole syvällinen analyysi Popedan musiikista eikä edes kattava analyysi laulujen lyriikasta. Haluan nostaa esiin tietyn perustavan piirteen Popedan musiikillisessa ja lyyrisessä olemuksessa.
Popeda, tuo tamperelainen pitkän linjan rock-bändi, on kiistattomasti työväenluokkainen ja miehisen uhon ilmentymä. Kuten he itse luonnehtivat, ”Ikurin juntit” soittavat ”äijämusaa”. Tämä itsestään selvyys ei kuitenkaan kerro mitään siitä mikä on Popedan erityisyys työväenluokkaisen äijämusan tekijänä ja esittäjänä. Sanoisinko heti kärkeen: miksi Popedasta pitävät, kun pitävät, myös naiset – ja muutkin kuin perinteikkään työväestön edustajat. Ehkä pikemminkin nimenomaan ne muut. (Kun pitävät: Popeda on bändi josta joko todellakin pitää tai sitten yhtään ei – hyvin harvassa lienevät ne joille Popedan musa on yhdentekevää ihan kelpo taustamuzakkia.)
Katsotaanpa melko tuoretta ja provosoivaa kappaletta ”Helvetin pitkä perjantai” jossa Popeda niittaa tylysti toisen ”tavallisen kansan” suosikin tuotannon:
”Kädet!
Rukoilen neitsyt Mariaa.
Ei enää Tiia-Mariaa,
ei enää Joutsenlauluja, enkeleitä,
ei enää yhtään Hakulisen Jussiakaan.
On naama lumivalkoinen.
Kuin särkyneiden enkelten.
Kohta saatana nyrkkiä vastaanottamaan
On sun cd-levyt kohta särkyvää.
No kato ny.
Eihän tätä kestä tätä saatanan mollia, naapuri turpaansa sai.
Rappukäytävän täydeltä Lindholmin Ollia,
taitaa tulla
helvetin pitkä perjantai.”
Ihan ensimmäiseksi, jo teksti kertoo, että biisi nimenomaan esitetään. Äänenpainot ja karjaisut ovat olennainen osa tekstiä. Mutta se perustava niitti Lindholmin Ollin suositulle tuotannolle on, että se koostuu ”saatanan mollista”: yhtä alistunutta valitusvirttä maailman pahuuden edessä. On Popedallakin traagisia biisejä joissa lauletaan traagisista asioista – rajusti. Eikä tarvitse olla kyse vain tuhoutuneesta rakkaudesta – Popeda laulaa myös tuskissaan huutavasta kuolevasta sotilaasta, pojasta joka tappoi neljä kiusaajansa ja istuu nyt vankilassa, raiskatusta koulutytöstä, hulluista koirista, rahansa menettäneestä. Karheasti, vahvasti – ja aina uhmakkaasti.
”Tää on se yö, me lähdetään
Ei mitään jää.
Tää on se yö, me synnytään
Toiseen elämään.”
Laulaa nuori Popeda 1985. Ja reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 2008:
”Maahan löit mut polvilleen
Haavat tuskin arpeutuneet
Ylös nousen, niinhän mä aina teen
Suuntaan toiseen, valoon ja huomiseen”
”Synnyimme lähtemään” suomentaa Juice Leskinen Bruce Springsteenin ikonisen ”Born to Run” Pate Mustajärveä varten. ”Sä lähdit taas”, sivauttaa Popeda synkästi itselleen – desperado joka on taas yksin ja jonka moottori käy huonosti ja jonka ”vapaus” maistuu hieman karvaalta – mutta juuri kun luulit että biisi päättyi siihen katkeraan vapauteen, ulvahtaa modulaatio ja molli vaihtuu duuriin, ”sua sateet suutelee/ tuulet hyväilee/ tyttö vilkuttaa”…
Popedan ikuinen lähteminen on samaa pakenemista kuin Springsteenin, tai situationistien: pakenemista valmiiksi koodatusta elämästä, palkkatyöstä ja eläkevirasta, nukkumalähiöstä, elämästä säästöliekillä ja sääntöjen ja syntymässä saadun säädyn mukaan. Popedan 40-vuotiskonsertin alussa hieman hämillinen Pate Mustajärvi totesi ääriään myöten täydelle Ratinan stadionille että ”öhöm, on tänne ollut pitkä matka Tampereen Ammattikoulun puurojuhlasta vuodelta 1972”. Uskon. Vielä -70-luvulla ammattikoulu oli tarkoitettu niille, jotka tiesivät paikkansa yhteiskunnassa ja ottivat sen nöyrästi vastaan, niille, joista piti tulla työläisiä ja joiden piti hakeutua niihin oikeisiin töihin ja jäädä sitten joskus jostain tehtaasta tai rakennukselta tai muulta oikealta työmaalta eläkkeelle kultakellon kanssa, jos kunto sinne asti riitti. Koko Popedan olemassaolo on raivokasta pakoa tästä kohtalosta, eikä sitä ole pistetty pimentoon vaan karjuttu maailmalle.
Paradoksiksi voisi luulla sitä, että Popedan biisit paikantuvat niin konkreetisti tietyn lähiöistä lähtöisin olevan sukupolven kokemuksiin ja maisemaan. ”Se oli meidän puisto, siitä kiinni pidettiin”: voihan sitä uneksia moottoripyörästä tai autonrämästä jolla päästellä ”vapauteen”, mutta tosiasiassa lähiökakarat ja teinit hilluivat ja hillunevat edelleen joutomaan kaltaisissa leikkipuistoissa. Tai voisi pitää paradoksina sitä, että niin monet biisit tuntuvat omistetun ”taviksille”, juuri niille lähiöiden tavallisille asukkaille – kuten lähiöpubiin kaartavalle kanta-asiakkaalle ja lihaan ja perunaan tyytyvälle grillaajalle, jolla kenties on taskussa se kakskymmentä senttiä vain. ”Tahdotko mut tosiaan, suhteeseen vakavaan” – vaikka lompakko on tyhjä ja itsetunto säpäleinä eikä kortistosta suuria tuloja heru? Mutta, siinäpä se – tämä lähiösukupolvi ei ehkä ole yhtä hohdokas ja kuulu kuin ne kapinoitsijat jotka Brixtonissa tai Pariisin banlieuissa ovat panneet palamaan, mutta elämän todellisuuden puitteet ovat yhtä lailla ylittämättömän toiset kuin aiemman sukupolven teollisuustyöläisten, ja kytevä kapina kohtaloa vastaan yhtä sammumaton. ”Me eletään vain kerran/ ei meitä pelko herran/ saa JUMALAUTA hiljaa juhlimaan”, uhoaa Ukkometson kanta-asiakas: väkevin pohjavire on koko ajan uhma ja periksiantamattomuus, kieltäytyminen tarjotusta osasta.
Ja positiivisuus, uhmakas positiivisuus. Ei mitään Disneyn ”huomenna kaikki on paremmin” lässytystä, vaan ”ihan sama onko kaikki paremmin tai ei, meikä ei luovuta”. “Olen ennenkin heittänyt kravatin pois/ varaa vyötäkin pikkuisen säädellä ois/ Kun on pohjalla näin suunta ainoa on YLÖSPÄIN”!
Ja mitä tulee siihen keitä “me” ollaan ja kuka “meikä” on niin:
“On mulla buutsit ja mä soitan kitaraa
Jopa luulis että ei oo mua kovempaa”
Kyllä, äijämusaa ja lähtemättömän miehisestä näkökulmasta laulettua. Ja kun laulettua naiselle, laulettua toiselle, toisenlaiselle - ihmeelliselle, hirmuiselle, tavoitellulle tai tavoittamattomalle. Mutta aina toiselle ihmiselle joka tekee itse omat päätöksensä ja valintansa. Ja jos ei tee, siitä tulee surullisia säkeitä synkempiin lauluihin. Ainakin minulle tämä on se syy miksi Popedan äijäuho ei ota naisena aivoon - se on pikemminkin huvittavaa ja jopa liikuttavaa. “Pojat rannalla kulkevat ylpeinä, se naisia naurattaa… Kaupungin tavotelluin ukkomies...” Puisto on “meidän” ja uhma ja kieltäytyminen tarjotusta, naisenkin, osasta on yhteistä. Ja soololevyllään Pate vääntää rautalankaa:
“Mä katson sua, mun Suomen Leijonaa
Kun hiuksias sä harjaat aamulla
Sä kohta raahaat kouluun pentujas
On miinusasteita ja tuuli tosissaan.
Ei Suomen Leijonasta kilttii kissimirrii saa
Niin se tahtoo ja se tuntee ja se tietää arvonsa
Eikä Suomen Leijonasta kesyy kotikissaa saa
Jos arki koittaa alistaa saa vastaan villin luontonsa.”
Kun ottaa osaa Popedan keikkaan - ja Popedan keikalla yleisö on aina osa keikkaa! - Ukkometsojen seassa on vähintään saman verran Suomen Leijonia huutamassa ja huitomassa ja tanssimassa ja laulamassa. Kapina kohtaloa vastaan on yhteinen. Ja Popedan keikalta muuten lähtee aina täynnä voimantunnetta, joka vakuuttaa että unelmistaan on mahdollista tehdä totta. Että kapina on ainoa mahdollinen olemassaolon moodi. “Ei kukaan kysynyt titteliä, eikä kukaan kysy ikää/ tulkaa skidit mukaan, meitä ei PIDÄTTELE ENÄÄ MIKÄÄN!”
Että kiitos Popeda 1977 - 2023.
