Lost Forever in Middle-Earth

I wrote this essay because invited by my dear DA friend Sarajean to write on "why re-read" and especially why one re-reads Tolkien/ the Hobbit. She collected a wealth of memorable essays which went to prove once again the worlds literature opens for people and the strength it gives them. And how across oceans and cultures it unites them.

I was the book-devouring kind of kid, I’d read EVERYTHING. To breath is to read. I’m lost without a book. If I have a book, I am afraid of nothing. Books to me were/are not words on paper but worlds, where I and my friends – or enemies – dwell.

When I was a teen-ager, my mother introduced me to Tolkien and Middle-Earth, like to so many other books and worlds before and after that. Just now I checked with her, and she agrees she must have gotten first just The Hobbit and Lord of the Rings later, when it came out. We feel we must have read The Hobbit first – for otherwise it would have left a paler memory, fading before the weight of the epic saga. One would have paid more attention to details that will matter more later in The Rings, like Gollum, like the Necromancer, and the music of the dwarves or the door on the mountain would not have made the kind of impression they did.

Because The Hobbit is undoubtedly a homely and comfortable tale, written for children and people who delight in everything childish. Good meals make important landmarks, as do the loads of good advice and educational glimpses into far-off countries and people. One can hear Kipling mutter “best beloved” and see the Fab Five camp with their cans of tongue and pine-apple next door to jolly spies and criminals. Knowing that Tolkien created his world and its dark and deep history long before writing “The Hobbit”, one can only wonder how he managed to see it all from the comfortable and cheerful view-point of Bilbo Baggins so perfectly – the tale never gets wiser than the one who is telling it (and that is not to claim Bilbo isn’t wise, just that his perspective has its natural good-natured limitations – peppered with a dash of Tookish poetry, of course!).

And this surely is an important element of the magic of The Hobbit. One hears the strange music played by the dwarves – I swear I can hear the music, wild and dark and passionate – sounding in the unlikely surroundings of Bilbo’s comfortable and respectable hole, all the wilder, darker and more passionate for that. All things horrible like goblins or trolls or evil spiders remain kind of everyday-horrible with only a hinted dark depth – all things amazing and wonderful like elves or precious stones or magical powers retain a mystery but appear as accessible. Bilbo, that is Tolkien, manages to enlighten everyday with magic and make magic seem something to be enjoyed – every day. Something near at hand.

All of which tells why I read and loved and love The Hobbit; but surely it does not explain why I keep re-reading it? Well, I’m not so sure. I have always read books the same way: I have to know how the story ends. So I read first enough into the story to get an idea what it is all about – then I go and see how it ends. Yes, that’s what I always do. And for every sub-story in a thicker book I do the same. Thus I read books both from the beginning towards the end – and from the end towards the beginning. If the book is worth it, I will also read it all through.

Which means, from the beginning it does not matter the least if I have already read the book, if I know what will happen. Every book I take up I potentially take up with the intention of never stopping to read it. Which means, if I like it, I am committed to it for the rest of my life, for the reasons that made me read it in the first place.

Of course re-reading is never the same. Sometimes I skip entire parts of books. In the Hobbit, I confess I mostly get bored in Mirkwood. Maybe I have wood-elves in my ancestors – but I just cannot see woods as so scary and dark and dreary places. Practically every time I also discover something new, something I did not see before, or, something I saw differently. I change, so the story changes. But no matter what, I always take care to read the beginning from the first smoke-ring to Bilbo running off to adventure and burglary without a handkerchief, hat or money, and the end from Thorin’s last words to him, child of the kindly West, to Bilbo sighing and seeing the road that goes ever on. Every time it seems to me I see deep into something fundamental in life and am touched to my marrow, and all the times of my years are one, despite of the changes.

Then The Lord of the Rings came out and of course my mother bought it the first thing, and life has never been the same. It took me two and a half days to read it, all bound in one paperback volume. I read till I dropped and then woke up with the book, took it to school with me and read through every lesson I dared. I never knew I knew most of it by heart until a decade later it was translated into Finnish and smoke began to rise off my ears and nostrils for every wrongly translated nuance and flavor. (I hankered after learning English half my childhood to be able to wade through my mother’s books, first detective stories and later the fantasy and sci-fi, all in English. When eleven, after just the first lesson at school, I started. Eventually I even began to understand what I was reading. So, Tolkien I read in English, long before it was translated into Finnish.) The Lord of the Rings is a book I do not re-read, for I have never left it – I just turn a page and return and wander again in this world that will always be a fundamental part of me.

Ps: I know Middle-Earth is just the Eastern corner of the World – but I would not go West and leave it, Valinor seems like a paradise where no real hurt nor joy has any meaning. Despite all the heroic tragedy it is built on. I’d rather salt my joy with earthly loss. Middle-Earth forever for me.

Verkossa koukussa kalassa

Tämän kalajutun kirjoitin myös Pedaopintojen puitteissa, "teoksena". Siihen kuuluu myös videon muotoon kerätty kokoelma kalakuvia vuosilta 2009 - 2014 . Teos syntyi vastauksena Santtu Kivimäen kutomalle verkolle, osana teosvaihtoprosessiamme, josta keskustelemme tuubissa tässä.

1.     Sain ensimmäisen oikean onkeni viisivuotiaana. Vapa oli bambua, kevyt, kiiltävä ja vaaleankeltainen. Koho oli uusi, pullea ja punavalkoinen. Muut onget olivat tummuneet ja vettyneet painavammiksi. Ukin onki oli ihan harmaa.
2.     Ensimmäinen kalani oli todella iso ahven, eikä tämä ole kalavale, sillä siitä tuli tarina jollaisia perheessäni aina kerrottiin: aloittelijan tuuria.
3.     Kesäni vietin vesillä ukin veneellä. Tai näin ne muistan. Meillä ei ollut mökkiä eikä menty maalle.
4.     Minä tiesin miten veneessä ollaan: veneessä ei huudeta eikä seisota kun se liikkuu. Kalastaessa saa seisoa. Kalastaessa puhutaan puoliääneen kalastusjuttuja: tuolta mie nappaan ahvenen; se on särki kun noin pulputtaa; nyt se vie, ota jo ylös!
5.     Naiset ja lapset istuivat veneessä edessä parhaalla penkillä suojassa. Minun paikkani oli pulpetin kannella: makasin kannella, pidin knaapista kiinni ja uitin kättä vedessä. Minä hyppäsin ensimmäisenä maihin köyden kanssa. Minä kuuluin kalamiehiin.
6.     Minä osasin neljätoistavuotiaana ajaa moottoriveneellä yksin ulos satamasta. Tädilleni ukki näytti miten se tehdään viimeisenä elinvuotenaan.
7.     Kalassa koin ensimmäisen kerran yhteisyyden joka syntyy jaetusta taidosta ja osaamisesta.
8.     Kalassa ollaan yhdessä, porukalla. Kalakaveruus voi yhdistää vaikkei mitään muuta yhteistä olisikaan. Eikä yhteisyyttä tarvitse mitenkään erityisesti ylläpitää. Kyllä se yhdistää kun yrittää setviä hauen sotkeman verkon tulipalopakkasessa tuulen piiskatessa sormia, tai tehdä äkkikäännöksen 3km tuntivauhdilla sotkematta kahdeksaa raksia.
9.     Kalastus tapahtuu jossain mitä kevytmielisesti nimitetään ”luonnoksi”. Tai ”maisemaksi”. Kalastaja tuntee sen tuulena niskassa, sateena joka pieksää ja aurinkona joka polttaa, sumuna johon eksyä, pyrynä johon kadota, seesteisenä järvenselkänä ja läpikuultavana marraskuun suvantona. Kalastaja ei lähde luontoon vaan Näsinselälle, Tikansalmeen, Tuiskavanluodolle, Mustakoskelle, kiertämään Isoa ja Pikku Hornua, pilkkimään Susijärvelle. Kalastajalla ei ole erillistä pistettä mistä käsin katsella maisemia, kalastaja on osa maisemaa.
10. Kalastus ei ole yliaistimellista yhteyttä abstraktin ”luonnon” kanssa. Kalastus on ikivanhaa ja uusinta teknologiaa: verkon pujottaminen jään alle, jigin kelaaminen, perhon heitto, pilkin nikottelu, kaiku ja plotteri.
11. Kalastuskuvat ovat aina klisheitä.
12. Kalastajan perimmäinen taito on kyky olla tekemättä mitään.

Kerrostalossa ihmiset asuu kerroksissa

Tämä oli alunperin tarkoitettu tekstitykseksi pecha kuchaan. Joka olisi kuvannut kerrostaloasumista. Tekstissä kuvattu kerrostaloasuminen sijoittui 1960-luvulle.

1. Kerrostalossa ihmiset asuu rapuissa ja kerroksissa. Ensin oppii tuntemaan oman rapun lapset, sitten toisen rapun. Toisten talojen lapset on vihollisia ja kilpailijoita.

2. Pihalla oli hiekkalaatikko ja saattoi sen reunalla olla penkkikin. Hiekkalaatikossa leikki Riitan ja Teron pikkusisko ja niiden äiti istui vieressä. Muiden äidit oli töissä.

3. Pihalla oli mattoteline, siinä voi kiipeillä. Autotallin katolle pääsi roskiksen katolta. Tikkaita uskalsin kiivetä kolmannen kerroksen kohdalle, mutta Matti ja Kari ja muut isot pojat kiipesi katolle asti. Talossa oli kuusi kerrosta.

4. Me mentiin pistettä ja vinkkiä ja nurkkajussia ja poliisia ja rosvoja. Vain Kari halusi aina olla poliisi, se oli ilkeä ja tykkäsi ottaa kiinni niin että sattui. Me hypättiin narua ja vistiä ja mentiin hailiihailoo. Ruutua hypättiin koulun pihalla, kun oman pihan asfalttiin ei voinut piirtää.

5. Talossa oli kerhohuone. Lapset ei saaneet olla siellä. Me oltiin pihalla. Talon vieressä oli joutomaata joka puolella. Tiilitehtaan rauniot ja lammikko jossa pojat meloi keväällä lautalla. Minä mulasin ja uin samettipuku päällä. Me pelattiin pesäpalloa ja polttopalloa.

6. En käynyt koskaan kenenkään muun kotona, vain Hannelen joka asui äitinsä kanssa yksiössä ekassa kerroksessa. Meille sai tulla leikkimään. Muuten käytiin vain soittamassa ovikelloa ja kysyttiin että saako se tulla ulos.

7. Lapset ei saaneet käyttää hissiä. Me ajeltiin sillä edestakaisin niin että se juuttui kerrosten väliin. Saatiin ovi jotenkin auki ja päästiin just pakoon kun talkkari tuli. Me juostiin kellariin ja sieltä toiseen rappuun. Talkkari oli vihollinen.

8. Kerrostalossa on nykyajan mukavuudet. Se tarkoittaa sitä, että ei tarvitse lämmittää, eikä vesi ole kylmää ja voi käydä kylvyssä kylpyammeessa. Ja hellassa on sähkönappulat joihin ei saa koskea.

9. Meillä oli vaatekomero, se oli iso. Kiipesin hyllyjä pitkin ylimmälle hyllylle ja tein sinne majan. Pidin siellä kiiltokuvat ja luin kirjoja taskulampulla. Vaatekomerosta pääsi eteiseen ja makuuhuoneeseen.

10. Kerrostalossa oli vintti jossa voi kuivata vaatteita talvella. Mutta saunaa ei ollut. Meillä oli Upo pesukone jossa oli harmaa letku, se pesi vaatteet. Välillä piti valuttaa likainen vesi ulos ja vaihtaa puhdas huuhtelua varten. Äiti nosteli vaatteita puisella kepillä koska vesi oli kiehuvan kuumaa. Pesukoneen päällä oli pieni mankeli jolla sai väännettyä vaatteet kuivaksi.

11. Meillä oli olohuone jossa sai olla, mutta ei siellä kukaan ollut ellei ollut vieraita. Olohuone oli isoin huone. Me oltiin keittiössä taikka lastenhuoneessa. Äiti osti omalla palkalla sohvan ja pienen pöydän ja ison pöydän, niiden levyt voi kääntää että oli joko vaaleanharmaat muoviset taikka tummat puiset. Äiti oli niistä ylpeä.

12. Ikkunoiden edessä oli ikkunalaudat joille voi kiivetä ja istua. Ja katsella alas pihalle. Painoin nenän lasiin joka oli kylmä. Kun mentiin sokkoa avasin tuuletusikkunan ja menin siitä ulkopuolelle, seisoin ikkunaa vasten ja pidin toisella kädellä kiinni. Me asuttiin toisessa kerroksessa. En jäänyt sokoksi.

13. Minulla oli oma avain kaulassa. Kaikilla oli. Pihalla piti huutaa: äi-tii tu ik-ku-naan, Tai-na huuu-taaa! Kun ei viitsinyt kiivetä niitä portaita. Sitten kotoa huudettiin että: Tai-na syö-mään! Silloin kello oli viisi.

14. Me roikuttiin portaissa oven edessä. Kun joku aikuinen tuli niin kaikki halusivat avata oven ja pitää sitä auki. Aikuiset sanoo kiitos. Me niiataan, me ollaan kohteliaita.

15. Kerrostalo on kaupungissa. Kaupungissa on katuja ja jalkakäytäviä. Lapset saa ajaa pyörällä jalkakäytävällä muttei saa viedä takaritsillä toista. Kun sataa, asfaltti kiiltää katulampun alla, se on hienoa ja kirjoitan siitä runon.

16. Kulman takana oli maitokauppa. Sieltä sai ensin maitoa kannulla, sitten tuli maitopussit. Kotiapulainen kutoi maitopusseista maton. Minä kävin joskus hakemassa maitoa, tai kermaa kun tehtiin kakku.

17. Lapset ei käy kaupassa. Jos on omaa rahaa, käydään kioskilla joka on kaupan vieressä. Kioskista saa pennin nalle-karkkeja, ja kiekuja ja kaikuja, ne on 5 penniä kaksi. Me mentiin nurkkajussia kioskin ympärillä, mutta joku hätisti meidät pois.

18. Kaupungissa on iso puisto jossa on hienoja telineitä: keinuja ja karuselli ja tynnyri joka pyörii. Tynnyrin päällä on vaikea pysyä. Laivakeinuun mahtuu vähintään kuusi kakaraa ja me otetaan niin kovat vauhdit että päät meinaa kolista tankoihin. Kun lähtee puistoon pitää pyytää lupa ja sanoa kenen kanssa menee.

19. Kaupungissa on busseja joilla pääsee äidin työpaikalla käymään. Opettelen seisomaan kiinni pitämättä kun en koskaan yletä tankoihin kuitenkaan, leikin merimiestä. Bussilla ajamisesta tulee kaupunkilainen olo.

20. Minä en muista ketään aikuista meidän talosta, mutta lapset muistan kaikki.

Paljasjalkainen pedagogiikka

Tämä essee on kirjoitettu yliopistopedagogisen kurssin yhteydessä joka järjestettiin Aalto-yliopiston Taiteen ja suunnittelun korkeakoulussa lukuvuosina 2012 - 2015. Essee on vuodelta 2014

Tutustuin Makarenkon tuotantoon etäisellä -70 –luvulla. Kuten kaikkia lempikirjojani, olen niitäkin lukenut tämän tästä uudelleen. Viime talvena kuitenkin juolahti mieleeni ryhtyä tutkimaan onko ja millä tavalla Makarenkon ajattelu vaikuttanut omiin pedagogisiin periaatteisiini ja valintoihini. Tämä artikkeli on tuon tutkimuksen tulosta.

Keskityn Anton Makarenkon trilogiaan Paljasjalkaiset isännät I - III, alkuperäiseltä nimeltään “Pedagoginen runoelma” joka on vuosilta 1925 - 1935. Makarenkon teoksista tämä lienee tunnetuin, ja minullekin läheisin. Se kertoo tarinan “irtolaislapsille” tarkoitetun siirtolan synnystä ja vaiheista, jossa Makarenko itse näyttelee toista pääosaa siirtolan johtajana ja tekijänä - toisessa pääosassa itse siirtolalaiset, “paljasjalkaiset isännät”, joiden rooli siirtolan luomisessa on myös Makarenkon itsensä mielestä perustava. Teos on toki tullut kommunististen kasvatusihanteiden lähteeksi, ja sieltä on sanoisiko irrotettuna todellisesta yhteydestään löydetty sellaisia asioita kuin kuri, univormut, sotilaallisuus, työnteon ihanne, puolueen ja neuvostovallan elimien ihannointi.

Sanon irrotettuna yhteyksistään siksi, että nimenomaan Paljasjalkaiset isännät kertoo karun tarinan sekavista ja sotkuisista oloista ja ihmiskohtaloista - ei todellakaan mitään kiillotettua “sosialistisen realismin” teatteria. Usko vallankumoukseen ja sen ihanteisiin elää vahvasti vastarinnassa vanhojen uskomusten ja etuoikeuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien kanssa. Se ei ole mitään demagogiaa - kyse on todellakin “taistelevasta pedagogiikasta”, kuten Makarenko sitä luonnehtii. Kaikki on luotava, tyhjästä ja vastoin totuttuja tapoja, vastoin isäntämiesten ahneita aikeita, orastavan neuvostovallan älyttömiä byrokraatteja, ah niin hyvää tarkoittavien pedagogien ja kasvatusviranomaisten todellisuudelle vieraita ideologioita. On luotava siirtola, kirjaimellisesti rakennettava se, luotava se millä lapset ruokitaan; luotava tavat ja menetelmät ja pedagogiikka siinä sivussa. Eikä Makarenko ole todellakaan luomassa omaa uraansa, täyttämässä ylhäältä ja ulkoapäin annettuja tavoitteita, eikä kasvattamassa kuuliaisia kansalaisia. Hän haluaa luoda uuden ihmisen, vallankumouksellisen, sellaisen joka rakentaa uudenlaisen maailman ja ottaa siitä vastuun, itse, itsenäisesti.

Trilogia alkaa siitä että kansanvalistusosaston päällikkö iskee Makarenkon käsiin vanhan, hylätyn ja puhtaaksi ryöstetyn alaikäisten rikollisten siirtolan keskeltä metsää, entisen upseerin ja kolmekymmenvuotiaan hevosrähjän, kaksi pedagogia. Tänne alkajaisiksi sijoitetaan puolisen tusinaa nuorta kriminaalia, jotka ovat tehneet ryöstöjä - kaksi kuuluneet joukkioihin joiden aikuiset jäsenet on teloitettu murhista. Läheisellä valtatiellä liikkuu maantierosvoja… kasvatit käyvät siirtolassa vain nukkumassa eivätkä ole kiinnostuneita töihin ryhtymisestä… viikon kuluttua yksi kasvateista haetaan pidätettynä ryöstömurhasta. Tehtävänä on “sosiaalinen kasvatus”, “muokata uusi ihminen uudella tavalla”. Ja hankkia jostain puita joilla lämmittää rakennukset, ja ruokaa jolla ruokkia asukkaat . Makarenko tekee itse raskaimmat työt entisen upseerin avustamana, ja lukee enemmän kasvatustieteellistä kirjallisuutta kuin koskaan ennen - tai jälkeen - elämässään.

Lopulta Makarenkon pinna palaa, ja hän iskee työhön kehotukseen epäkohteliaasti vastannutta Zadorovia kerran, toisen, kolmasti. Pojat säikähtävät. Makarenko häpeää syvästi. Mutta kas, tässä onkin käännekohta, tai kaiken alku: kasvatit ja kasvattajat lähtevät yhdessä puita kaatamaan, käärivät yhdessä hämmentyneinä mahorkkasätkiä, ja aterioivat illalla leikkiä laskien. Seuraavana aamuna Makarenko latelee säännöt: siisteydestä huolehditaan, töitä tehdään, kaupunkiin lähdetään vain luvan kanssa. Koulua on ehdottomasti käytävä. Kuri on oltava, tai voitte lähteä mihin haluatte. Zadorov lyö kättä päälle, ja vastusteltuaan toisetkin. Pojat itse asiassa alkavat kunnioittaa Makarenkoa.

Makarenko pohtii asiaa toisen kasvattajan kysyessä. Kyse ei ole johtajan kaipuusta/ orjuuden kaipuusta, vahvan johtajan ihailusta. Makarenkon mukaan pojat ovat ymmärtäneet että sen sijaan että Makarenko olisi heittänyt heidät ulos eli hakenut ulkopuolisen viranomaisen apua ja vetäytynyt establishmentin taakse suojaan, hän on päinvastoin tehnyt jotain josta voisi itse joutua vaikeuksiin, inhimillisesti ymmärrettävästä syystä, suuttumuksen vuoksi. Makarenkon mielestä oleellista on että kasvatettavat ovat nähneet että kasvattaja on ihminen, ja ihminen joka konkreetisti panee itsensä peliin heidän vuokseen.

Tässä on kuitenkin kulmakivi kaikelle myöhemmälle, siinä mielessä että Makarenko voittaa tässä poikien perustavan luottamuksen, ja ymmärryksen keskinäisestä kunnioituksesta. Tästä eteenpäin “siirtolan” rakentaminen, niin aineellisesti kuin henkisesti, ei ole mikään viranomaismääräys, vaan rakentajien yhteinen tavoite ja tehtävä.

Pelkästään tarinana trilogia on kiehtova. Se näyttää suuren ja mahtavan Neuvostoliiton repaleisen alun, ajan jolloin todellakin lyötiin alas vanhaa ja rakennettiin jotain täysin uutta, jolloin ei vielä ollut kyseenalaistamattomia totuuksia, jolloin kaikki oli avointa, hämmentävää, vaikeaa, mahdollista. Taustalla häämöttää tsaarinajan Venäjä, isäntien mielivalta, talonpoikain orjuus, kirkon ummehtunut valta ihmisiin - maailmansota, vallankumous, kapinat ja vastavallankumoukset. Irtolaislapset ja nuoret rikolliset ovat kasvaneet levottomissa oloissa, jääneet heitteille, selviytyneet miten kuten. Makarenko vierittää eteemme kohtaloita ja persoonallisuuksia, monisärmäisiä, eläviä, mieleenpainuvia.

Ja tarina itse siirtolan rakentamisesta sitten! Alku on uskomatonta köyhyyttä, ja kasvattajat ovat yhtä nälkäisiä ja köyhiä kuin kasvatettavat. Kaikesta on pulaa - huoneista, vaatteista, välineistä, ruoasta, työkaluista, kaikesta. ”Isännät” ovat kirjaimellisesti paljasjalkaisia. Sitten siirtolaiset ja kasvattajat valtaavat lähellä olevan hylätyn kartanon, tekevät valtavan työn sen kunnostamiseksi, hankkivat sikoja, kanoja, pari hevosta - kyntävät maan ja korjaavat viljaa. Kuin huomaamattaan synnyttävät mallikelpoisen maatilan. Samalla kehittyvät siirtolan ainutlaatuiset ja omintakeiset toimintamallit: jako osastoihin jotka ovat yhdessä salissa asuvien siirtolaisten kollektiiveja, ja komennuskuntiin jotka taas ovat työtehtäviä varten olemassa olevia kollektiiveja. Toimeenpanevana valtaa käyttää osastojen komentajain neuvosto, ylimpänä kaikessa siirtolan yleiskokous. Kaikkialla perustana ei mikään ideologinen puhe kommunismista, vaan käytäntöön viety näkemys siitä että siirtolaiset, lapset ovat itse isäntiä, niin vastuussa kuin vallassa. Ja juuri kun siirtola on saatu toimimaan mallikelpoisesti, syöksytään yhteisillä päätöksillä uusiin haasteisiin, jätetään mallitila kommuuniksi ja vallataan lopulta uskomattomassa rappion tilassa oleva kolme kertaa niin suuri siirtola Kurjaz (suomentajan huumoria?) lasten suunnittelemalla ja toteuttamalla rynnäköllä, vaikka monet povasivat täydellistä tuhoa. Ja kaikkea tätä reunustaa Makarenkon kamppailu erilaisten neuvostovallan viranomaisten kanssa.

Lukemalla teokset uudelleen löysin vaivatta monta kohtaa jossa olen saanut oivalluksen, ja jonne voin jäljittää pedagogisia periaatteitani ja valintojani. Mutta nyt kun ryhdyn niitä kirjaamaan ja purkamaan, tuleekin mieleen ensimmäisenä se oivallus, että tätä nimenomaan ei kannata tehdä niin että irrottaa nuo periaatteet ja oivallukset ja valinnat yhteyksistään - tilanteet joissa ne syntyvät ovat osa niitä. Eli kuten Paolo Virno toteaa lyhyessä esseessään Wit and Innovation (http://eipcp.net/transversal/0207/virno/en): säännön jokainen sovellus sisältää poikkeustilan/ poikkeustapauksen sirpaleen. Ei siis ole olemassa sääntöä jota voisi vain soveltaa - sovellus on osa sääntöä itseään, osa säännön sirpalemaisuutta ja luovuutta. Makarenkon löytämät oivallukset ja säännöt ovat olemassa vain elimellisessä suhteessa tilanteeseen jossa niitä sovelletaan - jossa niistä poiketaan. Kuten Makarenko itse toteaa: ”Tärkeimpänä tuloksena lukemisesta sain lujan ja jostakin syystä perustellun varmuuden, ettei käytettävissäni ollut minkäänlaista tiedettä eikä minkäänlaista teoriaa ja että teoria oli kehitettävä silmieni edessä tapahtuvien reaalisten ilmiöiden summasta. Aluksi en edes järjellisesti ymmärtänyt, vaan yksinkertaisesti näin, että minä en tarvitse kirjalliseen muotoon puettuja kaavoja, joita en kuitenkaan olisi voinut sovelluttaa työhöni, vaan kiireistä analyysiä ja viivyttelemätöntä toimintaa.” (Makarenko I, 23)

Päällimmäisin Makarenkolta saamani oivallus siis on että ei ole mitään ikuisia ja lopullisia pedagogisia periaatteita tai valintoja. Ei ole syytä tuijottaa univormuihin ja komentajiin ja päivystäjiin (tai erilaisiin pedagogisiin nimilappuihin), vaan nähdä tilanteet mihin niitä tarvittiin, missä tilanteessa ne kasvatuksellisina välineinä syntyivät. Pedagogisena periaatteena tämä tarkoittaa myös että konkreettinen tilanne ja sen ehdot on aina otettava huomioon. Totta kai ihmisellä, opettajalla, on ihanteita ja periaatteita; mutta niitä ei voi sokeasti ja yksisuuntaisesti noudattaa. Tässä lienee kyse siitä minkä olemme kollegoiden kanssa toisessa yhteydessä Aalto-yliopiston Taiteen laitoksen Porin yksikkömme pedagogista antia ("PoPedaa") pohtiessamme muotoilleet opetuksen paikkasidonnaisuutena, tietoisuutena sen kontekstista, kykynä nähdä kulloisetkin resurssit ja rajat ja ottaa ne huomioon, reagoida niihin – joskus vaikka uhmaamalla niitä, mutta tietoisena niiden olemassaolosta. (Euro ja Rajanti)

Perustavin pedagoginen periaatteeni johon Makarenko on vaikuttanut, on ilman muuta näkemys siitä että kasvatuksessa kasvatettava on itsenäinen ja aktiivinen tekijä, ei jonkun toisen toiminnan kohde. Kuten Makarenko antaa Zorka Volkovin valistaa kurjazilaista joka valittaa ettei ole saanut saippuaa ja kysyy kuka siirtolassa oikein on isäntänä, Makarenkoko?: ”Kenen pitäisi sitä antaa sinulle? Sinä olet täällä isäntä. Sinun on itsesi hoidettava asiat. … Voi teitä hölmöjä! Anton Semjonovitsiin me luotamme, hän on oma mies ja me työskentelemme yhdessä. Mutta tuo hölmö roikalehan kysyi teiltä. Älköön olko huolissaan, opetamme hänenkaltaisensakin hölmön, muuten hän rupeaa vain istumaan paikalleen ja vilkuilemaan ympärilleen: missähän minun isäntäni on?” (Makarenko III, 159)

Perustava pedagoginen periaate minulle siis on että opiskelija oppii itse, minä en voi sitä hänen puolestaan tehdä. Näkemykseni on opetusurani alusta lähtien ollut että ”ajattelua ei voi opettaa” – ”opettaa” joku ajattelemaan itse on absoluuttinen käsitteellinen ristiriita. Oppiminen on opiskelijan tehtävä, minun tehtäväni on antaa siihen välineitä, vihjeitä, tilaisuuksia. Olennaista on opiskelijan oma panos, oma työ, joka on saatava käyntiin. Tässä kaikuu Porin yksikön pedagogisia kokemuksia varten muotoiltu näkemys ”intellektuaalisesta demokratiasta”, perustavaksi koettu opettajan ja opiskelijoiden välinen tasa-arvo. Ajatus siitä että kummatkin ovat tilanteessa yhteisen tehtävän edessä, oppimassa. Ja että tasa-arvo kuten halu oppia perustuu jaettuun intohimoon opiskeltavaa aihetta kohtaan. (Euro ja Rajanti)

Perustavan tasa-arvon toinen puoli on Makarenkon kuvaama kasvattien luottamus, jonka syntyy siitä kun he näkevät miten Makarenko panee itsensä peliin, on ”oma mies” jonka kanssa ”työskennellään yhdessä”. Yliopistollisen opetuksen eli mahdottoman ajattelemaan opettamisen puitteissa olen määritellyt sen itselleni niin, että koska on määritelmän mukaan mahdotonta opettaa ihmisiä ajattelemaan itse, voin vain antaa heille esimerkin siitä miten itse ajatellaan, eli näyttää miten minä ajattelen. Olla esimerkki, panna siis itseni peliin. Yritän aina tehdä näkyväksi sen että ajattelen, että tulkitsen – enkä peittää jos en tiedä jotain, tai jos joku asia on minulle vaikea, käsittämätön.

Toinen perustava periaate missä voin Makarenkon vaikutuksen nähdä, on näkemys siitä että kasvatus vaatii ”pedagogista tekniikkaa”, teknistä kokemusta, ”puristimia” joilla haluttuja muotoja tuotetaan, ”attributiikkaa”, ”tyyliä”. Eli kun on tiedossa mihin opetuksella pyritään, on analysoitava ja mietittävä millaisia käytännöllisiä toiminnallisia muotoja tavoitteiden saavuttamiseksi vaaditaan. Tämän suhteen Makarenko kirjaa myös katkerimmat taistelunsa aikansa kasvatusviranomaisten ja teoreetikkojen kanssa, joiden mielestä lapsen puhdasta luontoa ei saanut häiritä, joiden mielestä ei saanut olla ”tiedostettua kuria” vaan vain ”itsekuria”, kuria joka nousee ”puhtaasta tiedostamisesta, alastomasta intellektuaalisesta vakaumuksesta, sielun höyryistä, ihanteista”, kuten Makarenko sen myrkyllisesti muotoilee. Hän yrittää todistella miten ”aloitteellisuus herää silloin, kun on olemassa tehtävä, vastuu sen suorittamisesta, vastuu ajan kulumisesta hukkaan ja kun on yhteisön vaatimus. Te ette kuitenkaan ymmärrä minua ja tolkutatte jälleen jostakin huuhdotusta, työstä irrotetusta aloitteellisuudesta. Teidän mielestänne aloitteellisuuden heräämiseen riittää tuijottaminen omaan napaan…” (Makarenko III, 194 – 199 ja 296 – 297)

PoPedan puitteissa muotoilimme tämän opetuksen materiaalisuutena – ja opetuksen paikkasidonnaisuus heijastaa samaa ajatusta. (Euro ja Rajanti) Minulle nämä ajatukset eivät alunperin ole tulleet esteettisinä oivalluksina tai taiteellisen työskentelyn menetelmien innoittamana, vaan nousseet siitä miten Makarenko analysoi sitä pedagogiikkaa jonka hän kehitti ” silmieni edessä tapahtuvien reaalisten ilmiöiden summasta”. Paljasjalkaiset isännät eli Pedagoginen runoelma kertoo kouriintuntuvasti miten syntyivät kollektiivisen kasvatuksen elementit ja välineet, ja että ne aina syntyivät konkreeteista käytännöistä, välttämättömyyksistä – eivät edes yhdessä sovituista ihanteista. On saatava ruokaa, makuuhuoneissa on voitava nukkua, siisteys on välttämätöntä eikä palveluskuntaa ole. Opetuksella on sisältö mutta sillä on oltava myös muoto, ja sellainen muoto joka tukee opetuksen sisällöllisiä tavoitteita. Jos halutaan saada ihmiset ajattelemaan itse, on opetuksen pakotettava ihmiset ajattelemaan itse. Opetuksen on sisällettävä elementtejä jotka vaativat omaa ajattelua.

Kolmas perustava periaate on paikalleen seisahtumisen ja juurtumisen mahdottomuus. Makarenkohan siis sai ensin käsiinsä yhden rappeutuneen ja puolivalmiin siirtolan, valloitti tuon siirtolan asukkaiden kanssa vanhan kartanorakennuksen ja rakensi heidän kanssaan sinne toisen. Kun elämä alkaa asettua – on seisty paikallaan miltei kaksi vuotta – tuntee Makarenko itsensä levottomaksi. Hän pohtii siirtolan tulevaisuutta, elämänuria – yksityistä ja kollektiivista. Ja oivaltaa yhtäkkiä että kaiken ydin on pysähtymisessä: ”Kollektiivin elämässä ei saa sallia pysähtymistä.

Ilahduin lapsen tavoin: miten hurmaavaa! Mikä ihmeellinen, henkeä salpaava dialektiikka! Vapaa työkollektiivi ei voi seistä paikoillaan. … Vapaan ihmiskollektiivin olemassaolon muoto on – jatkuva liikunta eteenpäin, pysähtyminen on kuolema.” (Makarenko II, 205 – 206) Ja tästä sitten siirrytäänkin Kurjazin valloitukseen, ennen muuta siirtolalaisten tahdosta ja päätöksellä.

Tieto toki kasaantuu, osaaminen kasvaa. Mutta minulle on mahdotonta toistaa opetusta samana kerrasta toiseen, vuodesta toiseen. Vastenmielinen on ajatus siitä että kuittaisin tehdyn väitöskirjan tai laaditun luennon uudestaan ja uudestaan artikkeleina, papereina, luentoina. Itse asiassa vaikeinta on aina luennoida ja opettaa sitä minkä parhaiten osaan entuudestaan, puhua Walter Benjaminista tai kaupunkitutkimuksesta – koska minun on aina löydettävä siitä jotain uutta, jotain jota en vielä osaa tai ole oivaltanut. Myöskin koska koen että olen opiskelijoiden kanssa yhteisen tehtävän edessä, oppimassa jotain – että ainoa mahdollisuuteni opettaa ajattelemaan on näyttää miten itse ajattelen. Opettamisen ainoa pysyvä muoto on kohdata jatkuvasti uusia haasteita.

”Paljasjalkaiset isännät” on toki antanut muitakin oivalluksen aineksia ja välineitä. Kurjazin valloituksen opetuksia olen soveltanut menestyksellä. Kun muutos on edessä, ”asteittainen vaikuttaminen” on hölynpölyä, asteittain vaikuttavat aina huonoimmat vaihtoehdot jotka nielevät hämäräänsä hyvät aikeet. Hyökkäys on ainoa puolustus – avoin, tarkkaan suunniteltu ja näkyvästi toteutettu hyökkäys. Myös muutama Makarenkon oivaltava detalji on syöpynyt mieleeni – se, että valkoinen pöytäliina ylläpitää paremmin siisteyttä kuin vahakangas tai paljas pöytä; tai se miten Makarenko huomaa kadottaneensa kykynsä työskennellä hiljaisuudessa. Vasta näinä turhien komiteoiden, kokoontumisten ja kehittämispäivien aikoina olen minäkin taas alkanut kaivata omaa rauhaa – tosin edelleenkin nautin työskentelystä junassa tai lentokoneessa.

Pari muuta periaatteellista yksityiskohtaa – ensinnäkin se että teen mieluummin töitä harvemman tai kokemattomamman kollegan kanssa joka jakaa kanssani olennaisia periaatteita, kuin pusken vastavirtaan ihmisten kanssa joille minulla ei ole mitään sanottavaa. Toisekseen, myös minä olen oppinut sen että kaikille opiskelijoille minulla ei ole jotain annettavaa. Elämän polut tai henkilökemiat, näkemykset omasta projektista tai niiden puute saavat aina joskus aikaan sen että joku ei saa minun opetuksestani mitään itselleen. Kun panee itsensä peliin, asettaa näytteille sen miten ajattelee, tämä mahdollisuus on hyväksyttävä, vaikka mieluiten täydellinen olisikin.

En ole koskaan yrittänyt rakentaa Makarenkon pohjalta hyvän pedagogiikan käsikirjaa, enkä aio sitä nytkään tehdä. On ollut kiinnostavaa tajuta joitain yksityiskohtia pedagogisen ajattelunsa lähteistä. Mutta aion tulevaisuudessakin lukea uudelleen Paljasjalkaisia isäntiä nauttien puhtaasti tarinan draaman kaarista ja elävistä persoonallisuuksista. Ottaakseen tulta oivallukset vaativat kipinän ja happea, ei pelkkää kasaa kuivia puita.

Lähteet

Pia Euro & Taina Rajanti: Opetus teoksena – mitä on PoPeda? http://www.mustekala.info/node/37190

Anton Makarenko: Paljasjalkaiset isännät I – III. Suom Juhani Konkka. Kansankulttuuri Oy. Helsinki 1957.

Paolo Virno: Wit and Innovation http://eipcp.net/transversal/0207/virno/en